Fokker C.V oli varhainen moniroolilentokone, johon voitiin asentaa erilainen siipi ja moottori koneen toimiessa tiedustelukoneena tai kevyenä pommikoneena, jopa hävittäjänä. Lentokoneen suunnitteli Anthony Fokker. Sen sarjavalmistus alkoi vuonna 1924 Fokker Vliegtuigenfabriek-tehtaassa Amsterdamissa.
Suomen ilmavoimat hankkivat erään tiedon mukaan sekä D- että E-version koneita: ensin yksi E-versio vuonna 1927 ja vuonna 1934 13 E-versiota lisää.
Ruotsi lahjoitti talvisodan aikana kolme E-versiota ja kesäkuussa 1940 Norjasta lennettiin kaksi E-versiota Suomeen. Koneet toimivat tiedustelukoneina.
Koneen D- ja E-versiot olivat suosituimmat. Kone oli käytössä Bolivian, Ruotsin, Suomen, Tanskan, Sveitsin, Japanin, Neuvostoliiton, Unkarin, Norjan, Italian ja Alankomaiden ilmavoimissa 1926–1940. Koneet valmistettiin yleensä lisenssillä ko. maissa.
Hollanti ja Norja käyttivät tällaisia koneita Saksan hyökkäystä vastaan vuonna 1940. Saksa siirsi myöhemmin ko. sotasaaliskoneet Luftwaffen yöpommituskäyttöön itärintamalle, jossa esimerkiksi virolaiset lentäjät käyttivät entisiä tanskalaisia koneita.
Sveitsi käytti koneitaan maalihinauskoneina vuoteen 1954 asti.
Ruotsin ilmavoimat hankki koneita vuonna 1927 hävittäjiksi (J3 tunnus Ruotsissa) ja tiedustelukoneiksi (S3). Tavoitteena oli lisenssivalmistus Ruotsissa.
Hävittäjäkoneeksi C.V:stä ei kuitenkaan ollut.
Yleiset ominaisuudet
Kärkiväli: 12,5 m D-versio (C.V-E 15,3 m)
Pituus: 9,5 m
Korkeus: 3,5 m
Siipipinta-ala: 46,1 m²
Miehistö:: 2
Tyhjäpaino: 1 420 kg
Suurin lentoonlähtöpaino: 2 270 kg
Voimalaite: Bristol Jupiter VI, 450 hv, Hispano-Suiza, 450 hv, Rolls Royce-Kestrel XI, 520 hv, jopa 970 hv moottoreita käytetty.
C.V-E: 1 kpl - Bristol Jupiter moottorin FO-39
C.V-E: 13 kpl - Pegasus moottorin FO-65--77
CV-E: 3 kpl - Mercury moottori, lahja Ruotsista, FO-19, -23 ja -80 (talvisota)
CV-D: 2 kpl - Panther moottori, internoitiin Norja ilmavoimat, FO-65 & -66 (Lentäjät toivat koneet pois saksan miehitykseltä)
Huippunopeus: 230 km/h
Lentomatka: 770 km
Lakikorkeus: 7 000 m
Aseistus: 2 kpl 7,9 mm konekivääriä, takaa ampujalla yksi 7,9 mm konekivääri sekä 200 kg pommeja.
------------------------------------------------------------------------
Fokker C.V was a Dutch light reconnaissance and bomber biplane aircraft manufactured by Fokker. It was designed by Anthony Fokker and the series manufacture began in 1924 at Fokker in Amsterdam.
The Finnish Air Force used both C.V-Ds and C.V-Es. One C.V-E was purchased in 1927, with delivery 20 September, and a further 13 were purchased on 17 March 1934, arriving in the winter of 1935. During the Winter War, Sweden donated three more C.V-Es. Two C.V-Ds were also flown from Norway to Finland at the closing stages of the Norwegian Campaign.
These were interned and turned over to the FAF. The aircraft were used as reconnaissance and light bomber aircraft between 20 September 1927 and 14 February 1945. During the Winter War, the Finnish C.Vs flew 151 reconnaissance and harassment bombing sorties without suffering any losses. The Continuation War saw the C.Vs flying an unknown number of sorties and suffering one aircraft loss.
The C.V was constructed in the early 1920s by Anthony Fokker. The aircraft was intended as a twin-seated reconnaissance and bomber aircraft. When shown to the public in 1924 was manufactured in a variety of versions; the customer could choose from five different wing constructions (which varied in wing span). The radial engines could give between 336-723 kW (450-970 hp). The landing gear could be changed from wheels to pontoons.
The aircraft became an export success for Fokker, it was sold and/or license manufactured in Bolivia, China, Denmark, Finland, Hungary, Italy, Japan, the Netherlands, Norway, Switzerland, the Soviet Union and the US.[1] Sweden purchased two different versions to use as models for their license manufacturing of the reconnaissance version S 6 and a fighter version J 3.
The Dutch Air Force used the C.V in front line service against the German Luftwaffe during World War II. After the Dutch surrender, the aircraft were taken over by Luftwaffe and used on the Eastern front until 1944.
General characteristics
Crew: 2
Length: 9.25 m (30 ft 4 in)
C.V-D: 9.4 m (31 ft)
C.V-E: 9.53 m (31 ft)
Wingspan: 12.50 m (41 ft 0 in)
C.V-E: 15.3 m (50 ft)
Height: 3.3 m (10 ft 10 in)
Wing area: 39.3 m2 (423 sq ft)
Empty weight: 1,920 kg (4,233 lb)
Max takeoff weight: 2,145 kg (4,729 lb)
C.V-D: 2,000 kg (4,409 lb)
C.V-E: 2,400 kg (5,291 lb)
Powerplant: 1 × Rolls Royce Kestrel VIIb V-12 liquid-cooled piston engine, 470 kW (630 hp)
C.V-D: 1 x Bristol Jupiter 336 kW (451 hp) 9-cyl. air-cooled radial piston engine
C.V-E: 1 x Napier Lion 298 kW (400 hp) W-12-cyl. water-cooled piston engine
or 1 x Armstrong Siddeley Panther II 429 kW (575 hp) 14-cyl. air-cooled radial piston engine
or 1 x Bristol Jupiter VI 313 kW (420 hp) 9-cyl. air-cooled radial piston engine
Performance
Maximum speed: 250 km/h (155 mph; 135 kn)
C.V-D: 215 km/h (134 mph)
C.V-E: 215 km/h (134 mph)
Cruising speed: 180 km/h (112 mph; 97 kn)
Range: 1,000 km (621 mi; 540 nmi)
Service ceiling: 6,500 m (21,325 ft)
C.V-D: 5,900 m (19,357 ft)
Armament
Guns:
2 × 7.9 mm (.31 in) FN synchronized fixed machine guns
1 × 7.9 mm (.31 in) Lewis machine gun on flexible mount in the rear
C.V-D: 2 × 7.2 mm (.28 in) machine guns
C.V-E: 1 × 7.9 mm (.31 in) machine gun
Bombs: 200 kg (440 lb) of bombs under wings
C.V-D: 16 × 8 kg (17½ lb) bombs or 4 × 50 kg (110 lb) bombs
C.V-E: 16 × 8 kg (17½ lb) bombs or 4 × 50 kg (110 lb)bombs
Suomen ilmavoimat tilasi kaksi Fi 156K-1-konetta 31. joulukuuta 1938 ja ne toimitettiin Suomeen toukokuussa 1939. Rekisteritunnuksilla ST-112 ja ST-113 varustetut koneet toimivat esikuntien yhteiskoneina. ST-113 vaurioitui 26. lokakuuta 1944, ja se poistettiin 2. joulukuuta samana vuonna.
ST-112 toimi ilmavoimissa vuoteen 1960 asti. Kone huutokaupattiin ja sen osti lahtelainen Oswald Stanley. Se siirtyi 4. heinäkuuta 1960 siviilirekisteriin tunnuksella OH-VSF. Koneen kotikentäksi tuli Vesivehmaan lentokenttä, jossa sitä käytettiin Lahden Ilmailukerhon toimintaan muun muassa purjelentokoneiden hinaukseen, yleisölennätyksiin ja ilmavalokuvaukseen.
Usein talvisin, varustettuna suksilla, kone oli Vesijärven Kahvisaaren kupeessa valmiina yleisölennätyksiin Lahden kaupungin yllä.
Kone rekisteröitiin 20. lokakuuta 1964 dragsfjärdiläiselle Göran Hollstenille rekisteritunnuksella OH-FSA. Koneen omisti 7. marraskuuta 1969 – 29. joulukuuta 1971 Wihuri-yhtymä Oy Lentohuolto Helsingissä, jonka jälkeen kone poistettiin rekisteristä.
Vuonna 1973 se siirtyi Ilmailumuseoyhdistys ry:lle Vantaalle.
Kone on näytteillä Suomen ilmailumuseossa.
Yleiset ominaisuudet.
Miehistö: 3
Moottori: Ilmajäähdytteinen, V8-sylinterinen, 240 hv Argus As 10-mäntämoottori.
Pituus: 9,9 m
Korkeus: 3,05 m
Kärkiväli: 14,25 m
Siipipinta-ala: 26 m²
Tyhjäpaino: 930 kg
Lentopaino: 1 260 kg
Maksimipaino: 1 325 kg
Lentonopeus: 43–175 km/h
Lakikorkeus: 4 600 m
Toimintasäde: 385 km
Lievässä vastatuulessa lentoonlähtömatka 40 m ja laskumatka 15 m.
Koneen etureuna- ja jättöreunalaipat olivat aikaansa nähden erinomaiset.
Koneen siivet voitiin kuljetusta varten taittaa taaksepäin runkoa vasten.
Koneen laskutelineen pyörät voitiin talvella korvata suksilla.
Laskutelineitten varret oli varustettu öljy- ja jousi-iskunvaimentimilla ja niissä oli noin 450 mm joustovara.
The Fieseler Fi 156 Storch (English: Stork) was a small German liaison aircraft built by Fieseler before and during World War II. Production continued in other countries into the 1950s for the private market. It remains famous to this day for its excellent STOL performance; French-built later variants often appear at air shows.
In 1935, the RLM (Reichsluftfahrtministerium, Reich Aviation Ministry) invited tenders from several companies for a new Luftwaffe aircraft suitable for liaison, army co-operation (today called forward air control), and medical evacuation. This resulted in the Messerschmitt Bf 163 and Siebel Si 201 competing against the Fieseler firm's tender. Conceived by chief designer Reinhold Mewes and technical director Erich Bachem, Fieseler's design had a far better short take off and landing ("STOL") performance. A fixed slat ran along the entire length of the leading edge of the long wings, while a hinged and slotted flap ran along the entire length of trailing edge. This was inspired by earlier 1930s Junkers "double-wing" aircraft wing control surface designs, including the ailerons.
Fi 156 in flight
A design feature rare for land-based aircraft, enabled the wings on the Storch to be folded back along the fuselage in a manner similar to the wings of the US Navy's Grumman F4F Wildcat fighter. This allowed the aircraft to be carried on a trailer or even towed slowly behind a vehicle. The primary hinge for the folding wing was located in the wing root, where the rear wing spar met the cabin. The long legs of the main landing gear contained oil-and-spring shock absorbers that had a travel of 450 mm (18 inches), allowing the aircraft to land on comparatively rough and uneven surfaces. In flight, the landing gear legs hung down, giving the aircraft the appearance of a long-legged, big-winged bird, hence its nickname, Storch. With its very low landing speed the Storch often appeared to land vertically, or even backwards, in strong winds from directly ahead.
About 2,900 Fi 156s, mostly Cs, were produced from 1937 to 1945 at the Fieseler Factory in Kassel. In 1942, production started in the Morane-Saulnier factory at Puteaux in France. Due to the demand for Fieseler as a subcontractor for building the Bf 109 and the Fw 190, Storch production was shifted to the Leichtbau Budweis in Budweis in 1943.
Role: Reconnaissance & communications
Manufacturer: Fieseler, Morane-Saulnier
Designer: Gerhard Fieseler, Reinhold Mewes, Erich Bachem
First flight: 24 May 1936
Retired:Germany: 1945
France: 1970
Primary users: Luftwaffe
Myös: Aviation Légère de l’Armée de Terre ja Armée de l'Air
Produced: 1937–1949 (1965 for the MS 500)
Number built: Over 2,900
Avro 652A Anson, suomessa ns väli-tyyppi kone. Näiden koneiden hankinta tehtiin lokakuu 1936, eli samassa yhteydessä kuin ensimmäiset Bristol Blenheim ostettiin.
Anson oli ensimmäinen kaksi moottorinen kone suomessa, Friedrichshafen FF 41 koneen surullisten ja siitä saatujen huonojen kokemusten jälkeen.
Koneet saatiin käyttöön 1937, ja niiden käyttö-tarkoitus oli helpottaa ilmavoimien ajan mukaiseen lentokalustoon siirtymistä, jossa silloin oli vahvana vaikuttajana yleinen ja maailmalla laajalle levinnyt "douhetismi" joka oli siis pommituskoneita suosiva aate.
Koneilla koulutettiin ohjaajia, tähystäjiä ja radiosähköttäjiä.
Anson koneen ensilento lennettiin maaliskuussa 1935, ja ensimmäinen sarjakone valmistui joulukuussa samana vuonna.
Kone otettiin RAFin palveluskäyttöön maaliskuussa 1936.
Anson oli alun perin meritiedustelukone, jota käytettiin paljon yhteyskoneena ja harjoituspommikoneena. Ansoneita rakennettiin Englannissa 8 138 kappaletta ja Kanadassa 2 882 kappaletta.
Viimeiset RAF:n Ansonit poistettiin käytöstä vuonna 1968.
Anson oli Ilmavoimien ensimmäinen sisäänvedettävällä laskutelineellä varustettu. Viimeinen kolmesta ilmavoimien Ansonista lensi viimeisen lentonsa vuonna 1947, ja se poistettiin kirjanpidosta vuonna 1952.
Suomen ilmailumuseossa on näytteillä yksi Cheetah-tähtimoottori.
Tekniset tiedot Avro 652a Anson T.21
Valmistaja: Avro
Voimalaite: Kaksi350 hv Amstrong Siddley Cheetah IX tähtimoottori
Kärkiväli: 17,22 m
Pituus: 12,88 m
Siipipinta-ala: 38 m²
Lentopaino: 4286 kg
Huippunopeus: 303 km/h
Lakikorkeus: 5 800 m
Lentomatka: 1 250 km
Pommeja: 224 kg
Aseistus: 4 kpl 7,69 mm konekivääriä
The Avro Anson was a British twin-engined, multi-role aircraft that served with the Royal Air Force, Fleet Air Arm, Royal Canadian Air Force and numerous other air forces before, during, and after the Second World War. Named after British Admiral George Anson, it was originally designed as an airliner as the Avro 652 before being redeveloped for maritime reconnaissance, but was soon rendered obsolete in both roles.
However, it was rescued from obscurity by its suitability as a multi-engined aircrew trainer, becoming the mainstay of the British Commonwealth Air Training Plan. By the end of production in 1952, the Anson spanned nine variants; a total of 8,138 were built in Britain by Avro. From 1941, a further 2,882 were built by Federal Aircraft Ltd. in Canada
The Anson was derived from the commercial six-seat 652 model; the militarised version, which first flew on 24 March 1935, was built to Air Ministry Specification 18/35. It was the first RAF monoplane with a retractable undercarriage. Avro allotted the type number 652A to the Anson. The first production run resulted in 174 Mk I aircraft for service with Coastal Command. No. 48 Squadron RAF was the first to be equipped in March 1936.
A distinctive feature of the Anson I was its landing gear retraction mechanism which required no fewer than 140 turns of the hand crank by the pilot. To forgo this laborious process, early model aircraft often made short flights with the landing gear extended at the expense of 30 mph (50 km/h) of cruise speed.
A total of 11,020 Ansons were built by the end of production in 1952, making it the second-most-numerous (after the Vickers Wellington), British multi-engined aircraft of the war.
At the start of the Second World War, there were 26 RAF squadrons operating the Anson I: 10 with Coastal Command and 16 with Bomber Command. However, by this time, it was obsolete in the roles of bombing and coastal patrol and was being superseded by the Armstrong Whitworth Whitley and Lockheed Hudson.
Limited numbers of Ansons continued to serve in operational roles such as coastal patrols and air/sea rescue. Early in the war, an Anson scored a probable hit on a German U-boat. In June 1940, a flight of three Ansons was attacked by nine Luftwaffe Messerschmitt Bf 109s. Remarkably, before the dogfight ended, without losing any of their own, one of the Ansons destroyed two German aircraft and damaged a third.
The aircraft's true role, however, was to train pilots for flying multi-engined bombers such as the Avro Lancaster. The Anson was also used to train the other members of a bomber's aircrew, such as navigators, wireless operators, bomb aimers and air gunners. Postwar, the Anson continued in the training and light transport roles. The last Ansons were withdrawn from RAF service with communications units on 28 June 1968.
The Royal Australian Air Force operated 1,028 Ansons, mainly Mk Is, until 1955. The Royal Canadian Air Force and Royal Canadian Navy operated the aircraft until 1952. The United States Army Air Forces (USAAF), employed 50 Canadian-built Ansons, designated the AT-20.
The Royal New Zealand Air Force operated 23 Ansons as navigation trainers in the Second World War, (alongside the more numerous Airspeed Oxford), and acquired more Ansons as communication aircraft immediately after the war. A preserved navigation trainer is in the Royal New Zealand Air Force Museum at Wigram.
Avro Anson 11 G-ALIH of Ekco Electronics at Blackbushe, Hants, in September 1955
The Egyptian Air Force operated Ansons in communications and VIP duties. A specially outfitted Anson was given to the then King by the Royal Air Force. The Royal Afghan Air Force obtained 13 Anson 18 aircraft for various duties from 1948. These aircraft survived until 1972.
VL Viima oli suomalainen, Valtion lentokonetehtaan valmistama kaksitasoinen ja -paikkainen koulukone. Koneet olivat Suomen ilmavoimien palveluskäytössä 1930-luvun lopusta 1950-luvun loppuun, jolloin koneet toimivat Ilmavoimien yhteyskoneina. Käyttöikänsä loppupuolella Viimoihin asennettiin kokolasitettu ohjaamo.
Kirjailija Pauli Hirvosen mukaan kaksi Viimaa oli vielä 1960-luvulla purjelentokerhojen hinauskone käytössä.
APU-lehdessä julkaistiin 1960-luvulla artikkeli, jossa kerrottiin kahden keskisuomalaisen harrastajan, Arvo Pelanderin ja Kari Sikasen omistamasta ja ylläpitämästä Viima II -koneesta OH-VIH. Projektin myöhemmistä vaiheista ja koneen kohtalosta ei ole tuoretta tietoa.
VL Viima I: Vain yksi protyyppi kone valmistettu.
Koneen vaatimien muutos ja korjaustöiden johdosta syntyi kokonaan uusi, Viima-II.
VL Viima II:Sarjatuotantokone. Pienempi kuin Viima I. 20 kpl valmistettu.
Kone nimettiin uudelleen koska Viima-I koneen muutostöiden vaatimat korjaukset tekivät tästä koneesta täysin uuden koneen, viima-I verrattuna.
Suomen ilmailumusessa on VL Viima II, koulutus kone.
VL Viima IIB: de Havilland Gipsy Major -rivimoottorilla varustettu koe-kone.
Yksi kone muunnettu Viima II:stä
Viima oli hyvä ja täysin taitolentokelpoinen koulukone ja sen merkitys Ilmavoimille oli suuri. Ilmapuolustusliitolle tehtyjä koneita saatiin myöhemmin lisää niin, että Viimojen lukumääräksi tuli 24 kappaletta. Koneet olivat käytössä vuosien 1936–1962 aikana.
Valmistaja: Valtion lentokonetehdas (Valmet)
Pääkäyttäjät Suomen Ilmavoimat
Suomen ilmapuolustusliitto
Valmistusmäärä 23+1
Museokoneet Suomessa:
VL Viima II, VI-17(siviilissä OH-VIF) Oripään lentonäytöksessä 2013. Ohjaaja on lentokapteeni Esa Passila.
Ilmavoimien VI-21 on nykyään Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla siviilitunnuksella OH-VII
Viima VI-1 on vitriinissä Tampereella entisen Valtion lentokonetehtaan eli nykyisen Kalmar Oy:n tehtaan edessä.
Lentokelpoinen Viima VI-3 oli vuonna 2010 myynnissä Belgiassa hintaan 65000 euroa.
Viima VI-17 valmistui lentokuntoiseksi tunnuksella OH-VIF ja osallistui Turun lentonäytökseen kesällä 2011 ja myös Oripään lentonäytökseen kesällä 2013.
Tekniikkaa: 2 tasoinen, avo ohjaamo joka katettiin kuomulla 1950 luvulla.
Miehistö: 2
Moottori: Siemens Halske Sh14 A-tähtimoottori.
Lentopaino: 875 kg
Kärkiväli: 9,2 m.
Pituus: 7,35 m
Nopeus: 186 km/h
-----------------
(Viima / Glacial, Shivery or cold windy)
VL Viima, constructed by the State Aircraft Factory (Valtion lentokonetehdas or VL) is a Finnish two-seat, biplane trainer used by the Finnish Air Force from the late 1930s to the end of the 1940s. After military service, several were released into civil use
The Viima II was a single engined, tandem seater biplane. Viima means Wind in English. Post war, VL was eventually absorbed into Valmet, so the aircraft is often referred to as the Valmet Viima. It had unequal span, staggered single bay wings built around two box spars with plywood ribs. The interplane struts were N shaped. The wings were fabric covered and carried four ailerons in all; the upper and lower ailerons were externally linked.
The fuselage and tail unit were constructed of chrome-molybdenum steel and fabric covered. The tailplane, mounted on the top of the fuselage, was wire braced to the small triangular fin. Both fin and tailplane were adjustable on the ground. The wide chord, deep rudder reached to the bottom of the fuselage between divided elevators. The rudder carried a trim tab and the elevators a Flettner flap.
The cockpits were close together, the forward one at mid-chord with a cut-out in the upper wing to enhance visibility. Dual control was fitted. The undercarriage was of the split axle type, with the faired main legs attached to the fuselage forward of the wings and braced by rearward struts. It used low pressure tyres and rubber in compression springing. A tailwheel was fitted. The Viima was powered by an uncowled Siemens-Halske Sh 14 radial engine.
20 Viimas served with the Finnish Air Force until the late 1940s. They were then released for civil use, 14 appearing on the Finnish civil register, several of them fitted with a framed enclosed cockpit
Viima I: was a prototype aircraft, of which two aircraft were made. The third Viima I was the first aircraft of the series production version.
Viima II: was the series production version of the trainer aircraft. 20 aircraft were built for the FAF. Another two were delivered to the Finnish Air Defence Guild.
Viima IIB: was powered by a de Havilland Gipsy Major
General characteristics
Crew: 2
Length: 7.35 m (24 ft 1 in)
Wingspan: 9.20 m (30 ft 2 in)
Height: 2.73 m (8 ft 11 in)
Wing area: 20 m2 (220 sq ft)
Gross weight: 875 kg (1,929 lb)
Powerplant: 1 × Siemens-Halske Sh 14A 7-cylinder single row radial, air cooled, 110 kW (150 hp)
Maximum speed: 195 km/h (121 mph; 105 kn)
Cruising speed: 150 km/h (93 mph; 81 kn)
Range: 500 km (311 mi; 270 nmi)
Service ceiling: 4,500 m (14,764 ft)
Rate of climb: 2.63 m/s (518 ft/min) to 3000 m
Wing loading: 44 kg/m2 (9.0 lb/sq ft)
