YAK-3

Jakovlev Jak-3 (venäjäksi Як-3), oli toisen maailmansodan aikainen neuvostoliittolainen hävittäjälentokone. 

Kone osoittautui suorituskyvyltä ja käytettävyydeltä erinomaiseksi ilmataistelussa.
Kone otettiin käyttöön 1944 ja se pysyi käytössä vuoteen 1952.

Vuonna 1943 Jakovlev suunnitteli Jak-1M:n, joka oli Jak-1:n pienempi ja kevyempi versio. Toinen Jak-1M-protyyppi rakennettiin myöhemmin samana vuonna. 

Muutoksia olivat myös takarungon verhoilu vanerilla kankaan sijasta, heijastintähtäin, panssaroinnin ja moottorin jäähdytyksen parantaminen. Pääkoelentäjä Pjotr Mihailovitš Stefanovski oli niin vakuuttunut, että hän suositteli Jak-1:n ja Jak 7:n tuotannon hyllyttämistä, ja vain Jak-9:n tuotannon jatkamista. 

Uusi hävittäjä nimettiin Jak-3:ksi, ja se tuli tuotantoon 1944, myöhemmin kuin Jak-9, huolimatta pienemmästä tunnusnumerosta. Ensimmäiset 197 konetta aseistettiin 20 mm ŠVAK-tykillä ja 12,7 mm UBS-konekiväärillä, kuten myös Jak-1B. Aseet oli sijoitettu runkoon, toisaalta tarkkuuden, toisaalta siipien purkamisen helpottamiseksi ja siipikuorman vähentämiseksi. Pääasiallisen tuotantoversioon, jota rakennettiin 4000 kpl, lisättiin toinen 12,7 mm konekivääri.

Jak-3 oli pienempi ja kevyempi kuin Jak-9, mutta siinä oli sama moottori. Se oli anteeksiantava, helposti käsiteltävä, ja saavutti sekä alokas- että veteraanilentäjien suosion

Koneita alettiin saada etulinjan yksiköihin kesällä 1944. Ensimmäisenä niitä sai käyttöönsä toisen ilma-armeijan 91 IAP. Kesä-heinäkuussa 1944 rykmentin tehtävänä oli saada ilmaherruus. 431 tehtävän aikana ammuttiin alas 20 Luftwaffen hävittäjää ja kolme Junkers Ju 87 -syöksypommittajaa. Suurin taistelu kehittyi 16. päivänä kesäkuuta, kun 18 Jakia otti yhteen 24 saksalaiskoneen kanssa. 15 saksalaiskonetta ammuttiin alas, omien tappioiden jäädessä yhteen tuhoutuneeseen ja yhteen vaurioituneeseen koneeseen.

Jak-3:n huonoja puolia olivat muun muassa vanerin painuminen myttyyn kovassa syöksyssä, lyhyt kantama ja moottorin huono luotettavuus. Pneumaattinen järjestelmä laskutelineiden, jarrujen ja laskusiivekkeiden käyttöön osoittautui ongelmalliseksi. Vaikka pneumaattinen järjestelmä oli vähemmän luotettava kuin hydrauliset ja sähköiset vaihtoehdot, siitä pidettiin merkittävän painonsäästön takia.
----------------

Crew: 1
Length: 8.5 m 
Wingspan: 9.2 m 
Height: 2.39 m 
Wing area: 14.85 m² 
Empty weight: 2,105 kg 
Loaded weight: 2,692 kg 
Powerplant: 1 × Klimov VK-105PF-2 V-12 liquid-cooled piston engine, 970 kW (1,300 hp)
Maximum speed: 655 km/h 
Range: 650 km (
Service ceiling: 10,700 m 
Rate of climb: 18.5 m/s 
Wing loading: 181 kg/m² 
Power/mass: 0.36 kW/kg 
Armament: 1 × 20 mm cannon, with 150 rounds + 2 × 12.7 mm mg with 170 rpg
-----------------------

The Yakovlev Yak-3 (Russian language: Я́ковлев Як-3) was a World War II Soviet fighter aircraft. Robust and easy to maintain, it was much liked by pilots and ground crew alike. It was one of the smallest and lightest major combat fighters fielded by any combatant during the war, and its high power-to-weight ratio gave it excellent performance. It proved a formidable dogfighter. Marcel Albert, World War II French ace, who flew the Yak in USSR with the Normandie-Niémen Group, considered it a superior aircraft to the P-51D Mustang and the Supermarine Spitfire. After the war ended, it flew with the Yugoslav and Polish Air Forces.

The origins of the Yak-3 went back to 1941 when the I-30 prototype was offered along with the I-26 (Yak-1) as an alternative design. The I-30, powered by a Klimov M-105P engine, was of all-metal construction, using a wing with dihedral on the outer panels. Like the early Yak-1, it had a 20 mm ShVAK cannon firing through the nose spinner and twin 7.62 mm ShKAS machine guns on the fuselage (firing through the propeller), but was also fitted with a ShVAK cannon in each wing. 

The first of two prototypes was fitted with a slatted wing to improve handling and short-field performance while the second prototype had a wooden wing without slats, in order to simplify production. The second prototype crashed during flight tests and was written off. Although there were plans to put the Yak-3 into production, the scarcity of aviation aluminum and the pressure of the Nazi invasion led to work on the first Yak-3 being abandoned in late fall 1941.

In 1943, Yakovlev designed the Yak-1M which was a lighter version of the Yak-1. It incorporated a wing of similar design, but with smaller surface area and had further aerodynamic refinements, like the new placement of the oil radiator, from the chin to the wing roots (one of the visual differences with the Yak-1, -7, -9). A second Yak-1M prototype was constructed later that year, differing from the first aircraft in plywood instead of fabric covering of the rear fuselage, mastless radio antenna, reflector gunsight and improved armor and engine cooling. 

The chief test pilot for the project Petr Mikhailovich Stefanovskiy was so impressed with the new aircraft that he recommended that it should completely replace the Yak-1 and Yak-7 with only the Yak-9 retained in production for further work with the Klimov VK-107 engine. The new fighter, designated the Yak-3 entered service in 1944, later than the Yak-9 in spite of the lower designation number.

Production accelerated rapidly, so that by mid-1946, 4,848 had been built.

The designation Yak-3 was also used for other Yakovlev projects - a proposed but never built, heavy twin-engine fighter and the Yakovlev Yak-7A.

The first 197 Yak-3 were armed with a single 20 mm ShVAK cannon and one 12.7 mm UBS machine gun, with subsequent aircraft receiving a second UBS for a rate of fire of 2.72 kg (6.0 lb) per second using high-explosive ammunition. All armament was installed close to the axis of the aircraft (cannon firing through the engine crankshaft and synchronised machine guns in the fuselage above the engine), adding to the accuracy and leaving wings unloaded.

Lighter and smaller than Yak-9 but powered by the same engine, the Yak-3 was a forgiving, easy-to-handle aircraft loved by both rookie and veteran pilots and ground crew as well. It was robust, easy to maintain, and a highly successful dog-fighter. 

It was used mostly as a tactical fighter, flying low over battlefields and engaging in dogfights below 13,000 ft.