Sparrowhawk - Curtiss F9C - Varpushaukka

The Curtiss F9C Sparrowhawk was a light 1930s biplane fighter aircraft that was carried by the United States Navy airships USS Akron and Macon. It is an example of a parasite fighter, a small airplane designed to be deployed from a larger aircraft such as an airship or bomber.

An F9C-2 captures the trapeze aboard Macon in 1933
Although designed as a pursuit 'plane or fighter, the Sparrowhawk's primary duty in service was reconnaissance, enabling the airships it served to search a much wider area of ocean. The Sparrowhawk was primarily chosen for service aboard the large rigid-framed airships Akron and Macon because of its small size (20.2 ft (6.2 m) long and with only a 25.5 ft (7.8 m) wingspan), though its weight, handling and range characteristics, and also downward visibility from the cockpit, were not ideal for its reconnaissance role. 

The theoretical maximum capacity of the airships' hangar was five aircraft, one in each hangar bay and one stored on the trapeze but, in the Akron, two structural girders obstructed the after two hangar bays, limiting her to a maximum complement of three Sparrowhawks. A modification to remove this limitation was pending at the time of the airship's loss. Macon had no such limitation and she routinely carried four airplanes.

To achieve launching and recovery from the airship in flight, a 'skyhook' system was developed. The Sparrowhawk had a hook mounted above its top wing that attached to the cross-bar of a trapeze mounted on the carrier airship. For launching, the biplane's hook was engaged on the trapeze inside the airship's (internal) hangar, the trapeze was lowered clear of the hull into the (moving) airship's slipstream and, engine running, the Sparrowhawk would then disengage its hook and fall away from the airship. For recovery, the biplane would fly underneath its mother ship, until beneath the trapeze, climb up from below, and hook onto the cross-bar. 

The width of the trapeze cross-bar allowed a certain lateral lee-way in approach, the biplane's hook mounting had a guide rail to provide protection for the turning propeller (see photo), and engagement of the hook was automatic on positive contact between hook and trapeze. More than one attempt might have to be made before a successful engagement was achieved, for example in gusty conditions. Once the Sparrowhawk was securely caught, it could then be hoisted by the trapeze back within the airship's hull, the engine being cut as it passed the hangar door. Although this sounds tricky, pilots soon learned the technique and it was described as being very much easier than landing on a moving, pitching and rolling aircraft carrier. Almost inevitably, the pilots soon acquired the epithet "The men on the Flying Trapeze" and their aircraft were decorated with an appropriate unit emblem.

Once the system was fully developed, in order to increase their scouting endurance while the airship was on over-water operations, the Sparrowhawks would have their landing gear removed and replaced by a fuel tank. When the airship was returning to base, the biplanes' landing gear would be replaced so that they could land independently again.

For much of their service with the airships, the Sparrowhawks' effectiveness was greatly hampered by their poor radio equipment and they were effectively limited to remaining within sight of the airship. However, in 1934 new direction finding sets and new voice radios were fitted which allowed operations beyond visual range, exploiting the extended range offered by the belly fuel tanks and allowing the more vulnerable mother ship to stay clear of trouble.

One interesting use of the Sparrowhawks was to act as 'flying ballast'. The airship could take off with additional ballast or fuel aboard instead of its airplanes. Once the airship was cruising, the aircraft would be flown aboard, the additional weight being supported by dynamic lift until the airship lightened.

No airplanes were lost when the Akron went down but the Macon took four with her to her watery grave. Her wreck was discovered at its underwater resting place with four F9C-2s in their hangar. 
These are known to have been BuAer number 9058 - 9060.


Only one Sparrowhawk survives today. BuAer number 9056 was pending write-off at NAS Hampton Roads in 1939 when it was transferred to the Smithsonian Institution. In later years it had been rebuilt, using parts from the surviving F9C-2 (BuAer number 9057) and the XF9C-2 (9264). It was previously at the National Museum of Naval Aviation, at NAS Pensacola, and is currently displayed at the Steven F. Udvar-Hazy Center of the Smithsonian's National Air and Space Museum collection, wearing the markings of F9C-2 A9056 of USS Macon.

Specifications F9C-2
Crew: 1
Length: 20 ft 2.0 in (6.147 m)
Wingspan: 25 ft 6.0 in (7.772 m)
Height: 10 ft 6 in (3.2 m)
Wing area: 172.79 sq ft (16.053 m2)
Empty weight: 2,089 lb (948 kg)
Gross weight: 2,776 lb (1,259 kg)
Powerplant: 1 × Wright R-975-E3 9-cyl. air-cooled radial piston engine, 438 hp (327 kW)
Maximum speed: 176.5 mph (284 km/h; 153 kn)
Range: 297 mi (258 nmi; 478 km)
Service ceiling: 19,200 ft (5,852 m)
Rate of climb: 1,700 ft/min (8.6 m/s)
Wing loading: 16 lb/sq ft (78 kg/m2)
Power/mass: 0.086 hp/lb (0.259 kW/kg)

Armament: 2 × .30 in (7.62 mm) Browning machine guns
------------------------------------
Curtiss F9C Sparrowhawk (suom. Varpushaukka) on kevyt kaksitasoinen hävittäjälentokone, joita oli sijoitettu Yhdysvaltain laivaston USS Akron (ZRS-4) ja USS Macon (ZRS-5) ilmalaivoihin 1931–1935.

Curtiss F9C suunniteltiin alun perin Yhdysvaltain laivaston 10. huhtikuuta 1930 julkistamaa pienen laivastohävittäjän suunnittelukilpailua varten, muut osallistujat olivat General Aviation (aiemmin Fokker) XFA-1 ja Berliner-Joyce XFJ-1 koneillaan.

XF9C-1 (laivaston sarjanumero A8731) tilattiin Curtissilta 30. kesäkuuta 1930. Se teki ensilentonsa maaliskuussa 1931. Koneessa oli metallinen itsekantava runko ja pyrstö, sekä kankaalla verhoillut metallirunkoiset siivet, laskutelineissä ei ollut muotosuojia. Moottorina oli 420 hevosvoimainen Wright R-975C (J-6-9) Whirlwind -tähtimoottori.
----------------------------
Neljä seitsemästä Sparrowhawkista menetettiin onnettomuudessa, kolmesta jäljelle jääneestä koneesta poistettiin niitten tarttumakoukut ja ne uudelleennimetttiin XF9C-2:ksi. Kaksi niistä romutettiin San Diegossa 1936. Ainoa jäljelle jäänyt kone siirrettiin laivaston lentotukikohtaan Anacostiaan, Marylandiin. Vuonna 1939 se lahjoitettiin Smithsonian-instituutille tarttumakoukun jäljitelmällä varustettuna.

USS Macon-ilmalaiva
XF9C-2 oli Curtissin yksityisesti rakentama toinen prototyyppi, sen moottorina oli 438 hevosvoimainen R-975E-3-moottori, sen ylätaso oli kiinnitetty kymmenen senttiä korkeammalle kuin ensimmäisessä prototyypissä ja laskutelineissä oli muotosuojat.

Laivaston pienten laivastohävittäjien suunnitelmaa ei toteutettu ja Sparrowhawkit olisi poistettu käytöstä, ellei niille olisi löytynyt uutta tehtävää.

Yhdysvaltain laivasto tilasi 6. lokakuuta 1928 kaksi jäykkärunkoista ilmalaivaa, USS Akronin ja Maconin, ja jo suunnitteluvaiheessa ne oli tarkoitus varustaa lentokoneitten kuljetusmahdollisuudella. Suunnitteluvaiheessa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa tehtävään sopivia hävittäjiä. Sparrowhawk todettiin ihanteelliseksi ilmalaivakäyttöön pienen kokonsa vuoksi.

Koneen ylätasoon kiinnitettiin tarttumakoukku, jolla kone kiinnittyi ilmalaivan "trapetsiin", minkä jälkeen se vedettiin ilmalaivaan. Koneet varastoitiin ilmalaivan rungon sisään, mistä ne laukaistiin kiinnittämällä trapetsiin ja laskemalla rungon ulkopuolelle, minkä jälkeen hävittäjän lentäjä vapautti koneen kiinnityskoukun. Ilmalaivalta toimiessaan Sparrowhawkien laskeutumistelineet yleensä poistettiin ja korvattiin ylimääräisellä polttoainesäiliöllä lentoajan ja toimintasäteen pidentämiseksi.

Kumpikin ilmalaiva pystyi kuljettamaan neljä hävittäjää runkonsa sisällä ja yhtä rungon ulkopuolella.

Vaikka Sparrowhawkien tarkoitukseksi yleensä mielletään ilmalaivojen puolustus, niiden pääasiallinen tehtävä kuitenkin oli tiedustelutoiminta ja siten pidentää meritiedusteluun tarkoitettujen ilmalaivojen tehokasta toiminta-aluetta.

Ilmalaiva USS Akron (ZRS-4), 1931-1933.
USS Akron oli ensimmäinen Yhdysvaltain laivaston kahdesta jäykkärunkoisesta ilmalaivasta. Se rakennettiin Akronissa, Ohiossa ja otettiin palveluskäyttöön lokakuun lopulla 1931. Sitä käytettiin jäykkärunkoisten ilmalaivojen teknisen ja operationaalisen laivastokäytön tutkimiseen.

Akron joutui 4. huhtikuuta 1933 ankaraan myrskyyn New Jerseyn rannikolla ja pian keskiyön jälkeen se syöksyi pyrstö edellä mereen. Vain kolme aluksen 76:sta miehistön jäsenestä selvisi onnettomuudesta hengissä.

USS Macon, Akronin sisaralus rakennettiin myös Akronissa. Se teki ensilentonsa vuoden 1933 huhtikuussa, vain muutama viikko sisaraluksensa tuhoutumisen jälkeen. Lentotestien jälkeen se otettiin palveluskäyttöön kesäkuussa 1933.


Ollessaan 12. helmikuuta 1935 palaamassa meriharjoituksista tukikohtaansa Moffett Fieldiin, Kaliforniaan, USS Macon joutui Point Surin edustalla myrskyyn, jonka aiheuttamien vaurioiden seurauksena se vaipui mereen. Onnettomuudessa menehtyi vain kaksi miehistön jäsentä, mutta ilmalaiva upposi mereen, päättäen samalla Yhdysvaltain laivaston kokeilut jäykkärunkoisilla ilmalaivoilla.