G.50 oli ensimmäinen sarjatuotantoon päässyt italialainen yksi-taso ja ala-taso hävittäjälentokone, jossa oli sisäänvedettävä laskuteline.
Koneella oli hyvät lento-ominaisuudet ja Espanjan sisällissodassa kokeiltavana olleet koneet osoittivat G.50:n taistelukyvyn. 1930-luvun loppupuolella koneiden kehitys oli kuitenkin nopeaa, ja toisen maailmansodan alkaessa 1939 G.50 oli jo nopeudeltaan ja nousukyvyltään heikohko. Lisäksi kone oli aseistettu liian kevyesti, vain kahdella, vaikkakin suurikaliberisella konekiväärillä.
Syksyllä 1939 alkaneen toisen maailmansodan johdosta Suomen ilmavoimat tehosti kalustohankintojaan. 23. lokakuuta 1939 allekirjoitetun hankintasopimuksen mukaan Italiasta ostettiin 25 G.50-konetta.
Reservin luutnantti Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli, oli eräs koneen ostoon liittyvistä koelentäjistä. Hän teki Torinon kentän yläpuolella 800 km/h syöksynopeusennätyksen, jossa kone vaurioitui.
Tupakoimaton Harmaja sai ennätyksestään Fiat-yhtiöltä lahjaksi kultaisen savukekotelon. Hän kaatui ilmataistelussa Viipurin yläpuolella 1. helmikuuta 1940.
Kultainen savukekotelo on palkinto, jonka Maanpuolustuskorkeakoulun Tukisäätiö luovuttaa vuosittain yleisesikuntaupseerikurssin parhaalle lentäjälle.
Talvisodan aikana 31. tammikuuta 1940 tehtiin vielä lisäsopimus kymmenen koneen hankinnasta. Koneiden – mukaan lukien aikaisemmin hankitut 25 konetta – kuljetus Suomeen vaikeutui koska Molotov–Ribbentrop-sopimusta kunnioittava Saksa esti niiden kuljetuksen Saksan ja Ruotsin kautta Suomeen. Kaksi konetta ehdittiin kuljettaa joulukuussa 1939 alkuperäisen suunnitelman mukaan Sassnitzin kautta Malmöhön, jossa ne koottiin.
Loput koneet kuljetettiin meriteitse Ruotsiin Göteborgiin. Koneista 17 koottiin SAABin tehtailla Trollhättanissa sekä loput 16 Torslandan lentokentällä Göteborgissa. Koelennot lennettiin Trollhättanissa, josta koneet lennettiin Västeråsin kautta Suomeen. Talvisodan aikana saapui perille kaikkiaan 26 konetta. Ensimmäinen G.50-kone saapui Suomeen 18. joulukuuta 1939, viimeinen 19. kesäkuuta 1940.
Tyypin rekisteritunnus Suomen ilmavoimissa oli FA, konekohtaiset tunnukset FA-1 - FA-35.
LLv 26 vastaanotti Fiat G.50-koneita 11. helmikuuta 1940 lähtien. Samana päivänä perustettiin Osasto Nieminen, tukikohtana Utti ja edelleen 15. helmikuuta alkaen Utin Haukkajärvi, kalustonaan G.50-koneet. Myöhemmin koneiden määrän lisääntyessä koko LLv 26 toimi G.50-koneilla.
Neuvostoliittolaisten hävittäjähyökkäysten vuoksi osa Utin Haukkajärvellä olleista
Fiat G.50-hävittäjistä siirrettiin 1. maaliskuuta 1940 Hollolan Pyhäniemen lentokentälle Vesijärvelle.
Talvisodan päättymiseen 13. maaliskuuta 1940 mennessä LLv 26 saavutti torjuntalennoilla yksitoista ilmavoittoa. Fiateilla LLv 26:ssa lentäneet luutnantti Olli Puhakka ja kersantti Lasse Aaltonen ampuivat kumpikin kaksi konetta alas talvisodassa. Valtion Lentokonetehtaan koelentueen päällikkö, kapteeni Erkki Ehrnrooth ampui talvisodassa Tamperetta pommittaneista vihollispommittajista 2 konetta alas ”Fiiulla”. Tappiot talvisodassa yksi ilmataistelussa menetetty Fiat.
Fiatin käyttöä talvisissa olosuhteissa vaikeutti koneen paineilmajärjestelmän jäätymisalttius, lisäksi moottoriöljynä käytettiin risiiniöljyä joka jähmettyi kylmässä aiheuttaen moottorihäiriöitä. Koneen suorituskyky viholliskoneita vastaan oli talvisodan aikana kuitenkin hyvä.
Jatkosodassa Fiat G.50 oli tehokkaimmillaan vuonna 1941. Vuoden 1942 aikana tilanne huononi neuvostolentäjien saadessa käyttöönsä entistä parempia koneita. Myös koneiden kunto huononi ja varaosien puutteen takia lentokuntoisena oli yhä vähemmän koneita.
Helmikuusta 1940 helmikuuhun 1944 koneita käyttänyt LLv 26 toimi jatkosodan alussa Joroisten kentältä, tehtävänään Karjalan Armeijan 10. heinäkuuta alkaneen hyökkäyksen tukeminen. Laivue käytti hyökkäyksen edetessä useita työkenttiä, muun muassa Rantasalmen, Joensuun ja Värtsilän kenttiä. Elokuussa 1941 laivue siirtyi Lunkulaan, josta se siirtyi Aunuksen kannaksen rintaman vakiinnuttua Immolaan 16. syyskuuta 1941.
Vuonna 1942 laivueen yksi lentue kerrallaan oli Malmin lentokentällä tehtävänään pääkaupungin suojaus. Tässä vaiheessa koneita oli kerrallaan lentokuntoisena alle kymmenen kappaletta, mikä rajoitti lentotoimintaa huomattavasti. Kesäkuussa laivueen pääosa siirtyi Kilpasillan kentälle lähemmäksi rintamalinjoja. Loppuvuodesta 1942 ja koko vuoden 1943 lentotoiminta oli itäisellä Karjalankannaksella vähäistä, eikä taistelukosketukseen vihollisen kanssa useinkaan päästy.
Koneella saavutettiin LLv 26:ssa jatkosodassa 88 ilmavoittoa omien menetysten olleessa kaksitoista konetta, joista kaksi ilmataistelussa. Huomionarvoisimmat ilmavoittonsa jatkosodassa Fiat sai pudottamalla kaksi Mig-3-hävittäjää jotka olivat noin 200km/h Fiatteja nopeampia.
Nopeita olivat myös ne kuusi Hurricanea jotka lentolaivue 26 Fiateilla pudotti. Menestyneimmät Fiatin ohjaajat olivat lentomestari Oiva Tuominen (23 voittoa), luutnantti Olli Puhakka (11), vänrikki Nils Trontti (6), ylikersantti Onni Paronen (4 1/2), kapteeni Urho Nieminen (4) ja lentomestari Lasse Lautamäki (4).
Vaikka Fiatia on kritisoitu saavutti se jatkosodan todellisissa ilmataistelutilanteissa suhteellisesti eniten voittoja sillä jokainen vihollislentäjän alasampuma Fiat maksoi vastapuolelle 44 Fiattien alasampumaa konetta.
(suhde 44:1)
Vastaava suhdeluku oli Messerschmitteillä 31,51 ja Brewstereillä 23,53. Jopa vanhanaikaisena Fiat kuuluu siis kiistatta Suomen ilmavoimien jatkosodan aikaisen lentokaluston parhaimmistoon.
Huom. toisen lähteen mukaan: Voittosuhteet: Brewster 32:1; Messerschmitt 25:1. (Heikki Nikunen) Syy tähän on Messerschmitt hävittäjien suuri lukumäärä.
Alkuvuodesta 1944 koneet vedettiin pois operatiivisesta käytöstä ja siirrettiin koulutuskäyttöön ensin HLeLv 30:lle ja myöhemmin T-LeLv 35:lle Kauhavalle Ilmasotakouluun. Konetta käytettiin välityyppinä ennen siirtymistä alkeiskoulukoneesta varsinaiseen hävittäjäkoneeseen.
Vuosina 1944–1946 koneita käytettiin edelleen koulutuskoneina sekä kahta konetta yhteyskoneina HLeLv 23:ssa. Tyypin viimeinen lento lennettiin Kauhavan Lentosotakoululla 13. joulukuuta 1946, kalustoluettelosta jäljellä olevat koneet poistettiin 2. tammikuuta 1950.
Koneissa käytetyt Breda-konekiväärit luovutettiin Merivoimille, ja niitä asennettiin muun muassa, moottoritykkiveneet ja muut alukset, mistä ne poistuivat 1980-luvulla.
Tekniset tiedot G.50
Miehistö: 1 ohjaaja
Pituus: 7,80 m
Kärkiväli: 10,99 m
Korkeus: 2,96 m
Siipipinta-ala: 18,25 m²
Tyhjäpaino: 1 920 kg
Suurin lentoonlähtöpaino: 2 350 kg
Voimalaite: Fiat A.74 R.C.38 kaksoistähtimoottori, 14 sylinteriä, suurin jatkuva teho 625 kW (838 hv) 3 800 m korkeudessa,
Potkuri: Fiat-Hamilton vakiokierrospotkuri
Huippunopeus: 484 km/h (valmistajan ilmoittama hetkellisellä yliahtopaineella)
Huippunopeus: 430 km/h (normaaliahtopaineella 4 500 metrissä)
Matkanopeus: 395 km/h (5 000 metrissä)
Lentomatka: 470 km
Lakikorkeus: 10 700 m
Aseistus: kaksi tahditettua Breda-SAFAT MC.12,7-konekivääriä (12,7 mm, 575 ls/min, 765 m/s) asennettuna eturunkoon sekä molemmille 300 laukausta.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
The Fiat G.50 Freccia ("Arrow") was a World War II Italian fighter aircraft. First flown in February 1937, the G.50 was Italy’s first single-seat, all-metal monoplane with an enclosed cockpit and retractable Undercarriage to go into production. In early 1938, the Freccias served in the Regia Aeronautica (the Italian Air Force), and with its expeditionary arm, the Aviazione Legionaria, in Spain, where they proved to be fast and, as with most Italian designs, very manoeuvrable
However, it had inadequate weaponry (two Breda-SAFAT 12.7-mm machine guns).
The Fiat G.50 was also used in small numbers by the Croatian Air Force and 35 were flown to Finland, where they served with distinction, with an unprecedented rateo kill / losses of 33/1
The G.50 saw its longest and most successful service in the two Finnish wars against the Soviet Union, the Winter War of 1939-1940 and the Continuation War of 1941-1944. At the end of 1939, before the outbreak of hostilities, Finland ordered 35 Fiat G.50s. The first 10 aircraft were to be delivered before February 1940. A group of Finnish pilots attended a 10-hour training course at Guidonia airport and later at Fiat Aviazione in Turin. On a training flight, during a dive from 3,500 m (11,500 ft), Lieutenant Tapani Harmaja reached an estimated speed of 780 km/h (480 mph), which was considered excessive for the structural integrity of the aircraft. The windscreen was damaged.
Germany hindered the transit of the aircraft, so they were dismantled and embarked in La Spezia on the Norwegian ship Braga, which set sail for Turku, Finland, on 20 January.Because of this delay, the first G.50s did not reach No. 26 Squadron, Finnish Air Force (HLeLv 26) at Utti until February 1940. The G.50s were numbered from FA-1 to FA-35, but it seems that only 33 were delivered (13 in February, 17 in March and 1 in June).Squadron No 26 received from material command G.50 fighters according to the table below. A day before the truce after the Winter War, they had received 30 Fiat G.50s of the 35 purchased and 33 not damaged during the procurement.
Fiat G.50 FA-8 was destroyed during take-off when the pilot, a Hungarian volunteer, second lieutenant lieutenant Wilhelm Bekasy, in bad flying weather, lost contact with his countryman, lieutenant Matias Pirity, who turned back. The next day sergeant Asser Wallenius took-off with FA-7, having forgotten to switch on the fuel pump of the main tank and as the extra fuel tanks emptied, FA-7 crashed and was damaged. Wallenius survived but he was injured. Because of technical problems in the Finnish airforce itself, only 33 of the 35 Fiat G.50s were delivered to Finland.
The Italian fighters had arrived too late to affect the course of that year's winter battles, however, most of them were soon sent to the front. The Fiat pilots found themselves involved in the heavy fighting over the bay of Vyborg in late February and early March. According to some sources, the first kill was achieved on 26 February.The following day, Second Lieutenant Malmivuo became the first Finnish pilot to be killed in a G.50, when his fighter FA.12 crashed after a battle with Soviet aircraft. And on 11 March, the Italian volunteer Sergente Dario Manzocchi crashed to his death while returning from a combat sortie.
The Fiat bases were under constant attack. The Utti airfield was bombed by the Soviet airforce. Consequently, the Fiats were transferred two kilometres to the north of Utti, proper onto the ice at Haukkajärvi (Falcon lake). As Haukkajärvi become bombed and attacked by fighters, another lake-side base was established near the city of Lahti, Hollola, also on the ice of Vesijärvi near Pyhäniemi mason. Overall, HLeLv 26 achieved 11 kills, against one loss in combat and another in an accident.
The Finnish G.50 y were taken from the 235 built by CMSA, both Serie I and Serie II, but all but seven had the open cockpit of the Serie II, a feature that Finnish pilots disliked, especially in winter. There were some attempts to improve the aircraft – one was tested with an enclosed cockpit, another with a D.XXI ski-undercarriage – but none of the modifications were put into service. Better protection for the propeller, which had problems at extremely low temperatures, and a few other changes were introduced.
The speed of the Finnish G.50s was around 430–450 km/h (270–280 mph), much lower than the standard series could achieve. At this stage, Finnish pilots preferred the Hawker Hurricane, the French Morane-Saulnier M.S.406 and the Brewster Buffalo to the G.50
The first demonstration of the Finnish Air Force's effectiveness came on 25 June 1941, when the G.50s from HLeLv 26 shot down 13 out of 15 Soviet SB bombers.
Thirteen aerial victories were achieved altogether.
During the Continuation War, the G.50s were most successful during the Finnish offensive of 1941, after which they became ever less impressive. In 1941, HLeLv 26 claimed 52 victories for the loss of only two fighters. The Soviets brought better, newer types of fighter to the front line in 1942 and 1943, while the Fiats were becoming old and run-down and the lack of spare parts meant that pilots were restricted to a minimal number of sorties.
Nevertheless, between 30 November 1939 and 4 September 1944, the G.50s of HLeLv 26 shot down 99 enemy aircraft, including aircraft more modern than they, such as the British fighters sent to the USSR. In the same period, Finnish squadrons lost 41 aircraft of several types. But Fiat lost in combat were just three,with a ratio victory/loss of 33/1.
The most successful Finnish G.50 pilots were Oiva Tuominen (23 victories), Olli Puhakka (11 or 13), according to other sources, Nils Trontti (6), Onni Paronen (4), Unto Nieminen (4) and Lasse Lautamäki (4).
The Finnish G.50s were finally phased out of front-line duty in the summer of 1944. They were no more than 10 or 12, and even as trainers, they did not last long, since they lacked spare parts. Unlike the older MS.406, there was no effort to change their engine to make them better and faster, and it is probable that at the end of the war they had already been taken out of service
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita.